Radio-ongelma ratkaistu

Ateenan Exarhian kaupunginosassa tuli vähän sellainen olo kuin olisi Berliinissä ollut. Persoonallisia pikkuputiikkeja, boheemeja pikkukahviloita ja kangaskassi-ihmisiä pilvin pimein. Yhdessä pikkuliikkeistä, Loungessa, myytiin tällaisia somia Seikon taskuradioita vanhoissa pakkauksissaan. Juuri passeli löytö keittiön aamuradion puutetta paikkaamaan!

Terveiset auringosta

Terkut huh niin helteisestä Ateenasta. Kokemus oli lyhykäisyydestään huolimatta todella täyteläinen; kiiitokset siitä kuuluvat siellä asustavalle ystävälleni, joka taisi tarkalleen tietää miten tarjoilla miljoonakaupungin parhaat palat muutamassa hassussa päivässä.
Lisää yllä olevista mukeista ja muusta luvassa myöhemmin; nyt kohti ravitsemusliikettä ja sitten Tavastialle Dinosaur Jr:a fiilistelemään. Vasta maanantaina on siis paluu arkeen!

Bändipaitakysymys

Hankin ensimmäisen bändipaitani 13-vuotiaana. Silloin ne olivat olennainen osa pukeutumistani: piti ehdottomasti näyttää kenen joukkoihin kuului; mikä musiikkityyli ja siihen linkittyvä arvomaailma määritteli itseä eniten. Ja tietysti aikaisemmin juttelemani faniuskollisuus oli niin tärkeä asia, että rakkaimpiin yhtyeisiin piti ihan julkisestikin näyttää sitoutuneensa. 

Ylimmässä kuvassa on tärkein ja eniten käytetyin bändipaitani. Minulla oli se päällä liki koko yläasteen lyhyitä pesutaukoja lukuunottamatta, mustien farkkujen ja maihareiden kanssa. Uu, miten synkkää. Huvittaa se vakavuus, jolla musiikkiin piti tuolloin suhtautua. Vaikka kyllä vieläkin törmään siihen, että esimerkiksi luokittelen ihmisiä heidän musiikkimakunsa suhteen - myös niihin, joihin haluan/en halua tutustua. Kauhean typerää, mutta se on niin automatisoitunut ajattelumalli, etten meinaa päästä siitä irti. Mutta eikö musiikkimaku nyt ainakin jotakin kerro ihmisen hengenheimoilaisuudesta/ maailmankuvasta?? Pystyisinkö tulemaan toimeen Yö-yhtyeen tosifanin kanssa?

Enää en osaa käyttää bändipaitoja, vaikka joskus haluttaisikin. Ne ovat yksinkertaisesti ihanan boheemeja, helppoja ja tyylikkäitä vaateparsia vaikka juuri farkkujen kanssa puettuna. Niinkuin esimerkiksi tuo alimman kuvan Joy Division-paita (en valitettavasti yhtään muista, mistä kuvan pongasin arkistoihini). Ottaisinkin ilolla vastaan ideoita tuon suht jättimäisen Sonic Youth-muinaisaarteeni muokkaamiseksi käyttökelpoiseen muotoon.

Ehkä ylipäätään T-paidat ovat enemmän poikien/miesten juttu - pelkästään sen takia, että ne istuvat rinnattomille paljon paremmin. Toivoisinkin olevani rinnaton/lantioton, jotta voisin joskus lainata tuota ystäväni uutta Wilcopaitaa. Se on minusta tosi hieno ja tietysti ihanan mysteerinen viestiltään.

Lauantaipuuhastelua

Lauantaipäivämme oli toimelias: aloitimme sen postimuseon lentoaiheisella nukketeatteriesityksellä, josta suhasimme junalla Käpylään kyläjuhlistuksille. Postimuseo oli nukketeatteriesityksen ohessa kovasti pojan mieleen: oli (kone)postihevosella ratsastusta, ikivanhoja postiautoja ja videopätkää postinkuljetuksen haasteista 1900-luvun alussa. Hieno oli myös Zeppeliininäyttelyosuus: 3D-laseilla sai kokeilla, miltä ilmalaivan sisällä aikoinaan oikeasti näytti. Kulkuneuvofanaatikoille ja historiafriikeille ehdottomasti suositeltava paikka.
En ole ennen käynyt Käpylän kyläjuhlilla, enkä oikeastaan juuri kierrellyt itse kaupunginosassakaan - mutta siihen tulee kyllä nyt muutos. Melkein kivuliaalta tosin tuntui katsella hehkeitä ja idyllisiä puutalokatraita omine omenapuupihoineen - kivuliaalta, koska ei itse saa asua siellä! Pihakirppiksillä oli ihan kiehtovankin oloisia vanhoja huonekaluja ja tavaroita (onneksi autottomuus esti minkään kotiinrahtaamisen) ja itse juhlaosuudessa myyntikojuineen ja musiikkeineen oli ehtaa festarimeininkiä. Me vanhukset vedimme kahvia iltapäiväauringossa poikasen telmiessä kiipeilytelineissä ja surruutellessa pihakirppislöytöautollaan.
Ehdimme kotiin juuri passelisti ukkosen alta ja siellä kahvittelu jatkui uudella termosmukiannospannulla ja jätskeillä - jotka syötiin kauan himoitsemiltani Marimekon turkooseilta lautasilta, joille viime viikonloppuna annoin periksi.
Mainio, täyteläinen päivä, kyllä.

Pysäytystä kaipaavia keväthetkiä

Olipa päivä. Wilcon eilisen keikan tuottama mielihyväenergia yhdistettynä sen seuraukseen eli massiiviseen univajeeseen tuotti sinne tänne ajatuksissaan ja toiminnoissaan sinkoilevan ihmisyritelmän. 

Mutta kun ei pysähtynyt laisinkaan, niin hyvinhän sitä jaksoi. Töistä singahdin ensin koko iltapäivän kestäneille puistokahveille ja kotona käväisyn jälkeen päivä jatkui puisto-olosuhteissa ruuan ja juoman parissa. Mukana menossa olivat myös ystävien maailman suloisin pikkukoira, Japanista tuotu hauska olutkylmälaukku ja villi ja väsynyt pikkupoika. Ihana ilta junaradan varressa ilta-auringossa olisi puolestani saanut jatkua ikuisuuksiin. Täydellistä.

Keikkasuma ja Odotusten Täyttymys

Tällä viikolla on luvassa torstaina Wilcon keikka Kultsalla ja ensi viikolla vanha grungeveteraani Dinosaur Jr jymistelee Tavastialla. Vielä kun pohjalla on Editorsin keikan jättämä endorfiinihyrinä, voisi ajatella että tästä paremmaksi keikkailurintamalla ei laatu voisi mennä. Mutta tänään aamulla läjähti naamalle jymyuutinen: Arcade Fire tulee Suomeen niinkin pian kuin kesäkuun lopulla. Eipä ois uskonut. Senaatintorin sopivuudesta keikkapaikaksi en tiedä, mutta toisaalta mikäpä kyseisen yhtyeen majesteettiselle musiikille paremmin sopisikaan kuin taivaita hipovan kirkon edusta.
Kun tulevan kesän Flow:ssa on luvassa mm. XX:ää, Jonsia ja Radio Dept:iä monine lisämausteineen, niin mitä vielä voiskaan keikkarintamalla toivoa.. No Nationalia tietysti, mutta eiköhän nekin vielä tänne uuestaan saada.

Fanitusta

Varsinaiset henkeenjavereen-fanitusajat musiikin suhteen ovat osaltani takanapäin, ne kuuluivat noihin murrosiän identiteetinmuodostus-murrosvuosiin. Olisin aikoinaan yhdeksänkymmentäluvun alussa heti mennyt Bonon kanssa naimisiin, jos se olisi ollut mahdollista (siis Achtung Baby-Bonon tai varhaisemman version kanssa) ja olisin ollut valmis antamaan köniin jokaiselle, joka vain jollain tavoin olisi morkannut totaalifanitusbändejäni Nirvanaa, Pearl Jamia tai Sonic Youthia. Ne olivat osa minua tuolloin, tärkeä tuki ja turva itsenietsintämyllerryksissä. Vastaavanlaista asemaa bändeillä ei tuon ajan jälkeen elämässäni ole ollut eikä voisi tietysti ollakaan. Mutta ylipäänsä elämästä, arjesta ja toisaalta myös isommista kriiseistä selviämisessä musiikilla on ja tulee aina olemaan elämässäni valtavan iso rooli. Unohtamatta tietystikään elämän huippuhetkiä ja niihin linkittyviä kappaleita ja yhtyeitä.
Mistään samanlaisesta "fanituksesta" kuin murrosiässä ei kuitenkaan voi puhua.

Paitsi ehkä tämän bändin suhteen. The Nationalin uusin, High Violet on ollut kotonamme tehosoitossa. Ja useampikin timantti on alkanut erottua kappaleiden joukosta; tämä Lettermanin ohjelmassa vastikään esitetty biisi on yksi suosikeistani (vierailijana hiippailee muuten Sufjan Stevens), kuten myös hassunhauskan videon omaava Bloodbuzz Ohio. Conversation 16 on myös tuttua ja oi, niin komeaa Nationalia. Yhtyeen upeuteen heräsin vasta vuoden 2007 Boxerin myötä. Se oli mullistava äänite, jotakin totaalisen uutta, hienoa ja koskettavaa pitkästä aikaa. Kävimme ihmetyksissämme katsomassa Tukholmassa bändiä livenäkin tuona vuonna, ja seuraavanahan he tulivat Ruissaloonkin itkettämään minua ja yhtyeen pauloihin vajonneita ystäviäni. Viime vuonna piti tietysti tosifanin tavoin lähteä Korson mutaan ihastelemaan heitä.

Mutta eikö National teekin musiikkia juuri meille kolmekymppisille, jotka eivät vielä oikein osaa suhtautua "aikuisuuteen" ja joita hiukan pelottaa tulevaisuus - mutta jotka ovat ehkä löytäneet sen kaikkein tärkeimmän ja suurimman asian, rakkauden, merkityksen. Ja tajunneet, miten pirun vaikeaa ja kivuliasta se joskus on. Oi Matt, mene kanssani naimisiin. Luulen, että ymmärtäisit minua täydellisesti.

Levykauppakoukkaus

Odotus on vihdoin päättynyt: The Nationalin uusin (tietysti violetti!) levy on kuunneltu muutamaan kertaan läpi jännittyneissä tunnelmissa ja kuuntelua vielä odottelemassa makoilee uunituore Band of Horses. Ei kahtaa niin odotettua voi samaan aikaan pyörittää, hukkuisin varmaan tunnekuohuihin.
Meinasin kyllä äsken lenkillä vähän juosta ajatuksissani metsäänkin, kun niin kovasti keskityin tielle katselemisen sijasta kuuntelemaan tuota High Violettia. Hyvältä se kuulostaa, tasaisen koskettavalta, mutta mitään huippuerottujia en vielä löytänyt.
Band of Horsesiin en tosiaan ole vielä ehtinyt, kun vasta tänään sen hain kaupasta. Tuohon kaupasta hakemiseen liittyen on muuten pakko kertoa hassu yksityiskohta: kun selailin uusia vinyylejä, tuli levykauppias kysäisemään, etten sattumalta etsisi uutta Band of Horsesia. Hämmennyin; aika tarkkaan tuntuvat tunnistavan asiakaskuntansa. Levy piti siis hakea takahuoneesta, kun se ei ole vielä virallisesti ilmestynyt. Ja siinä sitten kun siirryin odottelemaan kassalle päin, kysyi toinen myyjä ilmeisesti tietämättömänä, mitä kollegansa oli minulle hakemassa, samaa asiaa: että olisinko kiinnostunut kyseisestä vielä julkaisemattomasta levystä. Aikamoista asiakasherkkyyttä, sanoisin :D

Paras päivä vuodesta

Äitienpäivä on ehdottomasti yksi vuoden hienoimmista päivistä. Se on yhdessäolon ja suuren rakkauden päivä. Eikä tarvitse keittää itse aamukahvia. Ja voiko olla olla ihanampaa, liikuttavampaa asiaa, kun oman pojan lahjaksi painama monsteriautokassi. Varsin hieno lahja oli myös A Place to Bury Strangersin omaa nimeään kantava esikoisalbumi valkoisena vinyylinä. Vautsi. Sitä en tosin saanut pojaltani.

Äidiksi tuleminen on ollut mullistavin asia tähän astisessa elämässäni, ja sen laajuus on auennut minulle vasta vähitellen. Olen ymmärtänyt ja oppinut hiljaksilleen, että siihen kuuluvat pakahduttavien onnen ja rakkauden tunteiden lisäksi myös yhtä voimakkaat pelon ja syyllisyyden tunteet. Millä kaikella tämä lapsi pitäisi matkalle varustaa, että se pärjäisi? Maailma/tulevaisuus tuntuu välillä niin katalalta paikalta, enkä kuitenkaan voi suojella lastani kaikelta pahalta, vaikka kuinka haluaisinkin.

Aurinkoenergiaa ja kasvissyöjän mekkolöytö

Kummasti se auringonvalo vaikuttaa mielialaan. Eilinen päivä oli katastrofi: olotila oli ilman mukaisesti harmaa ja motivaatiota yhtään minkään tekemiseen ei meinannut löytyä. Tänään oli aivan eri juttu: aamulla kun herää auringonpaisteeseen, ei päivä voi mennä pieleen. Tai ainakaan tämä päivä ei mennyt: töissä pursusin energiaa ja ajattelin ehtiä kaupungillekin ennen päiväkotia. Ja sen verran kerkesinkin kääntymään, että kaappasin yllä olevan ihanuuden Beamhillistä. Ai-van mahtava mekko: edessä hassut taskut (jee) ja takana kummallinen kuva piilotettuna kumiflexin (vai onko sille joku parempi nimi?) avulla laskoksen sisään.

 Viime päivinä olen mietiskellyt erityisesti persoonallisuuteen ja temperamenttiin liittyviä asioita. Tietynlainen peruspohja persoonallisuudelle meillä on  ilmeisesti jo syntymästä asti, perustuen siihen "tahtiin", miten hermostomme toimii; temperamentiksikin sitä kutsutaan. Asia on pohdituttanut, nimittäin nyt kun olemme koittaneet harjoitella vähän isommalla pyörällä ajoa poikani kanssa, tietyt hänellä olevat piirteet ovat taas korostuneet; hän ei oikein haluaisi ottaa ohjeita vastaan keneltäkään, vaan kaikki pitäisi osata itse ja heti. Ja jos se ei onnistu, häntä ei saa palaamaan asian ääreen niin millään. Eli kärsivällisyys on nolla, samoin kuin sinnikkyys. Kun siihen vielä yhdistetään pieni kaatuminen katukiveyksen kohdalla, on yhdistelmä ihan mahdoton. Pyörä saa hänen puolestaan jäädä varastoon. Mitä tässä pitäisi nyt siis tehdä? Ei häntä pakottaakaan voi pyörän selkään nousemaan. Ja jos on niin, että nämä synnynnäiset taipumukset ovat ainakin suhteellisen pysyviä, niin vähänkö tässä on odotettavissa ongelmia muidenkin taitojen opettelun kanssa?

Toisaalta, äsken iltapuistoilulla hän toi esiin toista puolta itsestään. Nimittäin sosiaalisuudelle ei näytä olevan mitään rajaa: kaikki puistossa olijat, niin aikuiset kuin lapsetkin, ovat potentiaalisia leikkikavereita, joihin on otettava sen enempiä ujostelematta kontaktia. Uskomattoman rohkeaa ja ihanaa: tuon ominaisuuden taas todellakin toivoisi tässä maailmassa säilyvän!

Perjantain odotus ja Oudot Assosiaatiot

Perjantaina on vihdoin Editorsin keikka Tavastialla. Pidin kovasti bändin viime syksyisestä albumista In This Light and On This Evening, joka esitteli uuden vähän elektronisemman Editorsin. Näinkin itse asiassa bändin R.E.M:ä lämmittelemässä kaatosateessa Finnair-stadionilla reilu pari vuotta sitten, ja keikka teki erittäin hyisistä olosuhteista huolimatta suuren vaikutuksen. Klubi-keikalta voinee odottaa vielä enemmän.. oispa jo perjantai.

Harvemmin enää nykyisin tulee nähtyä musiikkivideoita, kun Youtubesta niitä ei oikein ole aikaa vahdata ja MTV:tä ei kestä pitää päällä hetkeäkään sen suoltaman sonnan takia. Ystävällinen kaapelitelevisioyhtiöni halusi jostain syystä Tammikuussa lahjoittaa minulle puoleksi vuodeksi kuluitta kanavapaketin, jossa oli mukana musiikkikanava VH1, ja sieltä on nyt sitten tullut joitain videoita pitkästä aikaa tuijoteltua. Aikonaan yheksänkymmentäluvulla (kyllä, olen mummo) ja vissiin 2000-luvun alussakin musiikkiin kuului jotenkin olennaisena osana visuaaliset mielikuvat, joita musiikkivideot tuottivat. Nykyisin ne uupuvat liki kokonaan. Outo, huomaamaton muutos. Viekö se jotain musiikilta vai tuoko siihen lisää, kun nuo visuaaliset assosiaatiot on tuotettava itse?
Yksi videoista, jonka ko. kanava tarjoili, oli juuri Editorsin Papillon. Mahtava video, joka saa myös aikaan lenkillä korviin paukahtaessaan askelten vaistomaisen kiihdyttämisen - ilmeisistä syistä.



Pakko kertoa vielä tämä perin hassu assosiaationi, joka juolahtaa mieleeni aina Editorsia kuullessani: nimittäin minusta laulaja Tom Smith muistuttaa kovasti tennissankari Roger Federeriä. Pidän kovasti hänestä ja olenpa jaksanut katsoa TV:stä jopa kokonaisen matsinkin hänen takiaan. Ja siis olen viimeksi ollut yhtä innostunut penkkiurheilusta ala-asteella, Commodore kuusnelosen tennispeliä ystäväni kanssa hakatessani. Rogerin suhteellisen uljas ulkonäkö ei tietenkään ainakaan vähennä Editorsin musiikin vaikutusvoimaa. He.

Vapputunnelmia

Jostakin syystä vappu on ollut minulle pienestä pitäen tärkeä juhla. Se on ollut kevään juhla, ilmapallojen ja koivun lehtisilmujen juhla täynnä karnevaalihumua ja iloisia ihmisiä. Pienenä vappupäivä oli usein päivä, jolloin ulkona tarkeni ensimmäistä kertaa jopa ilman takkia. Ultimaattisen hienoa ja tärkeää oli saada valita oma ilmapallo, tuo kiiltävä ja natiseva foliopalanen joka vähittäistä lattialle vajoamista kauhulla seurattiin.
Vappuun liittyi toki pieni pelottavakin elementti, humalaiset ja holtittomat ihmiset Helsingin kaduilla - elementti, josta poikanikaan ei välitä ja jonka takia vappuaatto vietettiinkin tänä vuonna kotoisissa tunnelmissa Totoron kanssa. Ilmapalloelementti toki oli aatonvietossa mukana; poikani valitsi tällä kertaa giganttisen robottipallon, melkein isomman kuin hän itse.
Keväänodottelun tunsin nahoissani todenteolla eilen, kun ystävien seurassa vietimme hyisen mutta hauskan pihapiknikpäivän. Jotenkin vain myös ulkoilma on aina ollut tärkeä vappuelementti. Ystävien lisäksi tietysti.
Yllä oleva kuva on poikani tänään huoneestaan nappaama, itse asiassa liki ainoa vapputaltiointi. Mutta siinä on jotakin hyvin vappumaista.